Perussuomalaisia tarvitaan – lyhyt katsaus Suomen lähihistoriaan

SMP:n Kalajoen osaston nimi muutettiin vuonna 2006 Perussuomalaisten Kalajoen osastoksi. Varsinaista toimintaa ei kuitenkaan ole ollut, vaan toiminta käynnistettiin uudelleen 09.12.2011. Perussuomalaiset ehdokkaat saivat viime eduskuntavaaleissa Kalajoella 1094 ääntä ja 16 prosentin kannatuksen. Tämän vuoden kunnallisvaaleihin Perussuomalaiset menevät omalla listallaan. Tavoitteena on toiseksi suurimman puolueen aseman Kalajoella. Perussuomalaisia tarvitaan, sillä niin paikallisesti kuin valtakunnallisesti poliitikan syysteemien on oltava avoimempia, rehellisempiä ja puhtaampia. Suomen lähihistoriassa on vielä monia selvittämättömiä asioita.

Stasilista on avaamatta

Niin sanottu Tiitisen lista on edelleen avaamatta. Miksi? Alpo Rusin Tiitisen listalla ovat nämä nimet:

Ulf Sundqvist, entinen pankinjohtaja ja demaripoliitikko
Matti Ahde, SDP:n kansanedustaja, Veikkauksen entinen pääjohtaja
Kalevi Sorsa, entinen SDP:n puheenjohtaja ja entinen pääministeri
Paavo Lipponen, entinen SDP:n puheenjohtaja ja entinen pääministeri
Unto Niemi, SDP:n puoluetoimistossa työskennellyt järjestöpäällikkö
Jukka Rusi, tunnustanut Stasi-yhteydet, Alpo Rusin veli
Lars Lindeman, suurlähettiläs , entinen SDP:n kansanedustaja
Pekka Kuusi, entinen Alkon pääjohtaja, entinen SDP:n kansanedustaja
Seppo Halminen, Uutispäivä Demarin toimittaja
Matti Kekkonen, hallitusneuvos, presidentti Urho Kekkosen poika
Pentti Poukka, entinen Uuden Suomen päätoimittaja
Jouko Loikkanen, tielaitoksen entinen pääjohtaja, keskustan entinen puoluesihteeri

Espanjan Sanomien päätoimittaja Arto Ryynänen kertoi nähneensä Tiitisen listan. Listalla oli Suomen Etelä-Afrikan suurlähettiläs Kirsti Lintonen, joka on myös ollut 1980-luvulla Kalevi Sorsan ulkopoliittinen avustaja. Lintonen aloitti uransa diplomaattina Itä-Berliinissä DDR:ssä 1973-76. Listalla oli alivaltiosihteeri Arto Mansala, joka on toiminut Suomen Saksan ja Venäjän suurlähettiläänä. Hänet tunnetaan ulkoasiainhallinnossa sosialidemokraattina, joka on presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalelan luottomies. Listalla oli poliittinen alivaltiosihteeri Jaakko Laajava, joka 1990-luvulla oli Suomen Washingtonin suurlähettiläs. Laajava oli aikanaan 1970-luvun alussa DDR:n tunnustamiskomitean hallituksessa. Kalevi Sorsa oli listalla huomattavin nimi.

 Kun CIA toimitti Suomeen ns. Tiitisen listan keväällä 1990, niin siitä olisi ollut katastrofaaliset seuraukset, jos lista olisi julkistettu. Tiitinen ja Koivisto tekivät salaamispäätöksen. Tiitisen listalla on todennäköisesti nimiä, joiden ei voida osoittaa olleen Stasi-agentteja. Listalle on voinut joutua vain sillä perusteella, että on mahdollinen tärkeä kontakti Stasille. Ehkä entinen tasavallan presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalela olisi voinut olla juuri sellainen henkilö. Suomen historian käsikirjoitus olisi mennyt uusiksi, jos listalla olisi presidentinvaaleihin valmistautuva silloin Mauno Koiviston todennäköisenä seuraajana pidetty Kalevi Sorsa, tasavallan presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalela ja silloin nouseva SDP:n poliitikko Ulf Sundqvist. Sundqvist toimi opetusministerinä Paasion II hallituksessa 23.2.1972 – 4.9.1972 ja Sorsan hallituksessa 4.9.1972 – 31.5.1974. Tullessaan Paasion hallitukseen 27-vuotiaana Sundqvist oli Suomen historian nuorin ministeri. Kauppa- ja teollisuusministerinä hän toimi Koiviston II hallituksessa 26.5.1979 – 30.6.1981. Vuonna 1982 Ulf Sundqvistista tuli STS-pankin johtaja. Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen puheenjohtajana hän toimi marraskuusta 1991 kesäkuuhun 1993.

Matti Kekkosen nimi Rusi-listalla ei ole yllätys. Presidentti Urho Kekkosen poika Matti Kekkonen järjesti presidentin ja Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n edustajien tapaamisia omassa kodissaan. Näin tapaamiset pystyttiin pitämään salassa mm. suojelupoliisilta.

Hallitusneuvos Matti Kekkonen kertoi tapaamisista TV2:n keskusteluohjelmassa Punaisessa langassa. Matti Kekkosen mielestä nämä salaiset keskustelut palvelivat kuitenkin isänmaan asiaa. Urho Kekkonen halusi tulla mahdollisimman informoiduksi Neuvostoliiton puolelta. Hän piti keskusteluyhteyttä ns. puoluelinjan miehiin, jotka yleensä olivat KGB:n palveluksessa. -Tarjosin heille mahdollisuuden tavata minun kotonani. Aluksi se tapahtui heti isäni tultua valituksi, kertoi Kekkonen haastattelussa. Matti Kekkonen uskoo, että salailu onnistui, eikä suojelupoliisi saanut tietää tapaamisista. Hän myönsi tunteneensa itsensä lähes salaliittolaiseksi. Matti Kekkonen myönsi pienen harkinnan jälkeen, että Neuvostoliitto vaikutti Suomen sisäpolitiikkaan. Hän mainitsi tässä yhteydessä etenkin ns. yöpakkashallituksen.

Paavo Lipponen on toiminut Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa puheenjohtajana, tutkimussihteerinä, kansainvälisten asiain sihteerinä, poliittisen osaston päällikkönä, Helsingin piirin puheenjohtajana, puoluetoimikunnan jäsenenä, puolueneuvoston jäsenenä. Hän on toiminut myös pääministeri Mauno Koiviston sihteerinä ja työministeri Veikko Helteen poliittisena sihteerinä. Puheenjohtajaksi Lipponen nousi vuonna 1993, kun Ulf Sundqvist joutui jättämään kautensa kesken taloudellisten epäselvyyksien vuoksi. Jos Lipposen nimi on listalla, niin häntä haluttiin suojella, koska nimi listalla ei merkitse vielä Stasi-agentin titteliä.

Matti Ahde toimi sisäasiainministerinä 1982–1983 Sorsan III:ssa ja Sorsan IV:ssä hallituksessa, ympäristöministerinä 1983–1987 Sorsan neljännessä hallituksessa ja eduskunnan puhemiehenä 1987–1989. Ahde työskenteli Oulussa Typpi Oy:n sähköasentajana ja luottamusmiehenä tullessaan SDP:n kansanedustajaksi vuonna 1970. Ahde on ollut Oulun kaupunginvaltuutettu 1972–1984. TUL:n puheenjohtajaksi hänet valittiin 1977, jossa tehtävässä hän toimi aina vuoteen 1995. TUL:n edustajana Suomen olympiakomiteassa hän toimi varapuheenjohtajana 1979–96.

Nämä esimerkit osoittavat, että Tiitisen listan julkistamisella olisi saattanut olla Suomen historian kulkuun merkittävää vaikutusta. Siksi lista todennäköisesti salattiin. Vielä ei varmuudella ole voitu saada selville keiden nimet Tiitisen listalta löytyvät, mutta ratkaisu lähestyy.

Mauno Koivisto, Paavo Väyrynen ja Esko Aho estivät Karjalan palautuksen

Tohtori Jukka Seppinen on kirjoittanut kirjan Menetetty Karjala? Seppisen mukaan presidentti Mauno Koivisto ja ulkoministeri Paavo Väyrynen kykenivät estämään Karjalan paluun Suomelle ratkaisevina vuosina 1989-1994.

Neuvostoliiton hajotessa presidentti Mauno Koivisto nukkui onnensa ohi. Olen varma siitä, että jos Kekkonen olisi ollut presidenttinä, niin Karjalan palautusasia olisi hoidettu toisin. Mauno Koivisto oli Neuvostoliittoon paljon enemmän rähmällään kuin Kekkonen.

Koivistolla oli omat kotiryssänsä. Felix Karasev oli Mauno Koiviston kotiryssä. Karasev oli venäläinen diplomaatti, joka toimi Suomen Neuvostoliiton suurlähetystössä yhteensä 15 vuoden ajan vuosina 1963-1992. Hän julkaisi vuonna 1998 muistelmateoksensa Naapurinpojan muistelmat, jossa hän kertoo kokemuksistaan Suomessa. Hänellä oli hyvät yhteydet Mauno Koiviston lisäksi Juha Vikatmaahan ja Ilkka Suomiseen.

Väärällä kurssilla ECU-kytkentä

Ahon hallituksen ensimmäinen merkittävä talouspoliittinen päätös oli Suomen markan kytkeminen Euroopan Unioinin laskennalliseen rahayksikkään ecuun. Ratkaisu voidaan nähdä vain teknisenä toimenpiteenä. Sitä joudutti se, että Norja oli siirtynyt ecu-sidokseen jo syksyllä 1990 ja Ruotsi seurasi sitä toukokuun lopulla 1991. Suomelle tuli kiire tehdä jotain koska pysyminen vanhassa valuuttajärjestelmässä olisi merkinnyt itse asiassa mrkan revalvoitumista suhteessa ecuun sidottuihin valuuttoihin silloisen dollarin vahvistumsien vuoksi. Toimella oli myös suuri symbolinen merkitys. Se ikään kuin julisti maailmalle Suomen entistä suurempaa päättäväisyyttä pitäytyä kiinteissä valuuttakursseissa. Samalla päätös korosti Suomen läntisiä integraatiopyrkimyksiä, halua ”mennä pää pystyssä Eurooppaan”, kuten pääjohtaja Kullberg asian ilmaisi.

Suomen Pankissa ei ollut halukkuutta muuttaa valuuttakurssia. Lopputulos oli se, että hallitus taipui Suomen Pankin johtokunnan kantaan ja päätti Suomen markan yksipuolisesta ecu-kytkennästä ilman devalvaatiota. Samalla hallitus valitsi linjakseen talouskriisin ratkaisemisen kotimaisen kustannussopetuksen eli deflaation kautta. Päätös herätti poikkeuksellisen voimakkaan reaktion. Teollisuuden Keskusliiton puheenjohtaja vuorineuvos Casimir Ehrnrooth erosi toimestaan ja kirjoitti Helsingin Sanomiin artikkelin, jossa päätös tuomittiin selvin sanoin:
”Ennustan, että tehty valuuttakurssipäätös joudutaan muuttamaan ennen pitkää, eli silloin kun sen seuraukset tajutaan. Rohkenen toivoa Suomen Pankin johtokunnan taholta moraalista rohkeutta kantaa vastuu myöskin silloin syntyvässä tilanteessa.”

Päätöstä kritisioi voimakkaasti myös kansantaloustieteen professori Jouko Paunio: ”Tällä päätöksellä vahvistettiin jyrkän suhdennelaskun jatkuminen. Suomen taloudessa onkin mitä todennäköisimmin syntymässä kestoltaan ja syvyydeltään vuosisadan pahin suhdannelama.”

Suomi EU-kelpoiseksi rikollisin keinoin?

Kun Suomi piti saada Euroopan Unionin jäseneksi niin siihen käytettiin kaikki mahdolliset keinot.

Turvattomuus suomalaisessa yhteiskunnassa on lisääntynyt merkittävästi 1990-luvulla. Siihen on monia syitä. Vuosikymmenen alkupuolella oli voimakas taloudellinen lama ja pankkikriisin väärä hoitotapa nostivat konkurssien määrän ja työttömyyden huippuunsa. Tämä on lisännyt kansalaisten ahdinkoa merkittävästi. Pankit puhdistivat taseensa mahdolliset ja epävarmat saatavansa pankkituen avulla ja samalla poistettiin markkinoilta 60 000 elinkelpoista yritystä, jotka olisi voitu pelastaa kohdistamalla pankkituki suoraan yrityksille. Samalla aiheutettiin puolen miljoonan työttömän armada Suomeen. Suomen valtio oli pankeille varmempi maksaja kuin taloudellisissa vaikeuksissa ollut yrittäjä. Siksi terveitäkin yrityksiä kaadettiin surutta. Konkursseissa kärsivät eniten yritysten omistajat, joilta katosi tällä tavalla heidän elämäntyönsä, ihmisarvonsa ja omaisuutensa. Luonnollisesti menettelystä kärsivät heidän läheisensä, sukulaisensa, tuttavansa, takaajansa, yritysten työntekijät, toiset yritykset, tavarantoimittajat, yhteistyökumppanit sekä kunnat, jotka menettivät verotuloja. Kerrannaisvaikutukset olivat valtavat. Lisäksi tällaisella asioiden hoidolla on valtavat psykologiset vaikutukset koko yhteiskunnalle.

Koiviston konklaavi

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto piti 6.5.1992 Oikeuspoliittisen seminaarin, jossa hän tosiasiallisesti otti oikeuslaitoksen hallintaansa esittämällä voimakasta arvostelua Korkeinta oikeutta kohtaan, joka oli juuri antanut velalliselle myönteisen päätöksen ns. peruskoron korotusjutussa. Koiviston vaatimuksena oli, että oikeusistuimissa pankkien tulee aina voittaa asiakkaansa. Seurauksena olil että USA:n oikeusjärjestelmässä jo 1980-luvulta sovellettu luotonantajavastuu, ”lender liability” on Suomen oikeuskäytännössä täysin tuntematon jo käsitteenä, ja ennen kaikkea, käytännössä Suomen oikeuslaitos poikkeuksetta törkeästi laiminlyö heikomman osapuolen suojaamisen.

Tasavallan presidentti on päättänyt järjestää oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden tuomiolaitoksen yliopistojen ja tutkimuslaitosten edustajien kanssa. Teemoina ovat tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttä ja riippumattomuus sekä tuomioistuinten toiminnan arviointi ja arvostelu. Keskustelu rakentuu ensimmäisen teeman osalta kahteen valmisteltuun puheenvuoroon (yhteensä noin 30 min) sekä kummankin teeman osalta 2-3 valmisteltuun komeenttipuheenvuoroon ( noin 10 min). Lisäksi pankkitarkastusviraston johtaja Jorma Aranko käyttää valmistellun puheenvuoron (noin 10 min) em. alustusten jälkeen tai keskusteluosuuden alussa.

Tuomioistuinten yhteiskunnallisesta vallankäytöstä ja riippumattomuudesta alustaa korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinonen ja korkeimman hallinto-oikeuden edustaja, hallintoneuvos Pakka Hallberg tai hallintoneuvos Sakari Sippola. Kommenttipuheenvuorot käyttävät professori Allan Rosas, ÅA:n professori Heikki Ylikangas ja HY, OTT tutkija Martin Scheinin, SA.

Tuomioistuinten toiminnan arvioinnista ja arvostelusta alustaa professori Aulis Aarnio, TY ( Aarnio ei osallistunut, hänen puheenvuoronsa käytti dos. Juha Pöyhönen, nyk. Karhu). Kommenttipuheenvuorot käyttivät apulaisprofessori Jukka Kekkonen, HT, erikoistutkija Jyrki Tala OPTL.

Tilaisuuteen osallistuivat edellä mainittujen lisäksi Tasavallan Presidentti, rouva Koivisto, kansliapäällikkö Jaakko Kalela, adjutantti, erityisavustaja Martti Manninen sekä seuraavat henkilöt:
johtaja Jorma Aranko, pankkitarkastusvirasto
pres. Olavi Heinonen, KKO
hall.neuvos Pekka Hallberg, KHO – hall.neuvos Suviranta KHO, ei voinut osallistua ulkomaanmatkan takia
prof. Allan Rosas, ÅA
prof. Heikki Ylikangas HY
OTT Martin Scheinin, SA
prof. Aulis Aarnio TY – prof Jukka Kekkonen, HY
er.tutkija Jyrki Tala, OPTL
prof. Leena Kartio TY
prof. Olli Mäenpää HY
dos. Juha Pöyhönen HY
prof. Kirsti Rissanen HY
prof. Kaarlo Tuori, SA
OTL Veli-Pekka Viljanen OM
kihl. tuomari Olli Karikoski, Oulun LO
pormestari Juha Kettunen, Kuopion RO
pres. Esko Kilpeläinen, Itä-Suomen HO
oik.neuvos Erkki Rintala, Vaasan HO
ap.prof. Antti Kivivuori, HY
prof. Jaakko Uotila, TY
oik.neuvos Erkki-Juhani Taipale, KKO
asianajaja (1.5.1992 alkaen oik.neuvos KKO) Mikko Tulokas

Korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinonen toimi tilaisuuden puheenjohtajana. Tasavallan presidentti Mauno Koivisto halusi keskustella seminaarista KKO:n presidentin Olavi Heinosen kanssa jonkin aikaa ennen seminaaria ja ottaa Heinosen vastaan Linnassa myöhemmin sovittana aikana.
Suomen perustuslain perusteella tasavallan presidentti ei virkatoimissaan saa puuttua tuomioistuinlaitoksen toimintaan. Suomen perustuslaki (Suomen hallitusmuoto 17.7. 1919/94) 2 §: Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.

Lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta yhdessä tasavallan presidentin kanssa. Ylin toimeenpanovalta on uskottu tasavallan presidentille. Sen ohessa on valtion yleistä hallitusta varten oleva valtioneuvosto, johon kuuluu pääministeri ja tarvittava määrä ministereitä. Tuomivaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet, ylimmässä oikeusasteessa korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.

Saadun lisäsaineiston perusteella näyttää yhä ilmeisemmältä, että presidentti Koivisto on pyrkinyt ohjeistamaan Suomen tuomioistuinlaitosta presidentin valtaoikeuksiin presidentille kuulumattomalla tavalla. Ns. suuren laman aikana kymmenet tuhannet yritykset ajettiin Suomen valtiovallan ja pankkien yhteisillä sopimuksilla, salaisilla toimenpiteitllä ja sopimuksilla konkurssiin. Merkittävin näistä salaisista sopimuksista on Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n pilkkomissopimus, joka solmittiin 22.10.1993 Suomen valtion ja neljän ns. ostajapankin (SYP,KOP, Osuuspankit ja Postipankki) välillä.Jukka Kekkosen ja Heikki Ylikankaan lausunnot palaverista vahvistat epäilyt oikeiksi. Presidentti Koivisto halusi vaikuttaa riippumattoman oikeuslaitoksen toimintaa. Presidentti Tarja Halonen julisti palaverin asiakirjat salaisiksi. Miksi?

Salattu SSP-sopimus

Tässä sopimuksessa sovittiin toimialakohtaiset listaukset yrityksistä, jotka tullaan viemään konkurssiin, sekä määriteltiin kaatamisperusteet, luottomäärin ja asiakkuuksien pohjalta. SSP-sopimus solmittiin pääministeri Esko Ahon hallituksen toimesta.
Yrityksiä kaadettiin massamuotoisesti toimialakohtaisesti konkurssiin. Kun yrityksille vyörytetyt valuuttakurssitappiot olivat nostaneet luottokannan 1,5-kertaiseksi, ryhtyivät pankit vaatimaan lisävakuuksia. Kun tästä väistämättä seurasi maksuhäiriöitä, pankit ”konvertoivat valuuttaluotot” markkaluotoiksi markan alimmalla arvolla, ja ryhtyivät nopeassa tahdissa irtisanomaan massamuotoisesti luttoja.

Konkurssin jälkeen tehtiin mittatilaustyönä erikoistilintarkastuksia, joihin tietyt tilintarkastusyhteisöt olivat erikoistuneet. Tilintarkastuksissa käytettiin yrityksen kirjanpitoa ja tunnuslukuja totuuden vastaisesti. Tilintarkastuksilla haluttiin antaa se kuva, että konkurssiin haettu yritys oli taloudellisessa katastrofissa - maksukyvytön ja ylivelkainen – ja siten konkurssi oli ”ansaittu”, perusteltu ja aiheellinen.

Toiseksi haluttiin yrittäjästä luoda sellainen kuva, että hän oli tehnyt laittomia toimia velkojia pettääkseen, ja siten rikollinen. Yrittäjien leimaaminen rikollisiksi kuului kaavioon, koska syyllisyys haluttiin vierittään yrityksille luottoja ottaneiden yrittäjien niskaan. Siten todelliset syylliset – valtiovallan ja pankkien edustajat – pääsivät kuin koira veräjästä.

Oikeudenkäymiskaaren uudistuksen (595/1993) myötä saatavien oikeudellinen perintä uudistettiin radikaalisti siten, että velallissuoja poistettiin. Pankkien ei enää tarvinnut liittää alkuperäisiä velkakirjoja/muita saamistodisteita haastehakemuksen liitteeksi. Haastehakemuksen vastustaminen tekeminen tehtiin käytännössä mahdottomaksi. ”Kokenut”kansliahenkilökunta (merkonomit, oikeustieteen opiskelijat) sai oikeuden antaa yksipuolisia velkomustuomioita. Lopputuloksena on ollut kymmeniä tuhansia väärin perustein annettuja velkomustuomioita

Laiton salattu sopimus

Säästöpankkien pilkkominen oli selkeä esimerkki ihmisoikeusrikkomuksista. Jorma Arangon allekirjoittamassa asiakirjassa todetaan, että ”kaupan (SSP:n pilkkominen) yhteydessä on tarkoitus sopia määräaikaisesta kilpailun rajoittamisesta. Rahoitustarkastus katsoo, että tällainen rajoitus ei ole kilpailun terveiden periaatteiden mukainen, mutta sopimuskokonaisuutta ajatellen haitta jäänee vähäiseksi”. Pääjohtajat perustivat pilkkomista varten työryhmän, joka kokoontui ensimmäisen kerran tiistaina 26. tammikuuta 1993. Ryhmään kuuluivat Osuuspankkien Keskusliiton (OKL) toimitusjohtaja Taisto Joensuu, Postipankin vähittäispankin johtaja Matti Inha, KOP:n talletuspankin johtaja Esko Halonen ja Unitas/SYP:n varatoimitusjohtaja Markku Pohjola, joka valittiin myös ryhmän puheenjohtajaksi. Vakuusrahaston konsulttina toimineen amerikkalaisen investointipankin Merill Lynchin edustajat ristivät ryhmän G4:ksi (group 4 tai 4 gangsters). Näistä asioista voidaan johtaa se tosiasia, että valtion pankkien toimintaa valvomaan asettama taho hyväksyi asetelman eli kartellin, joka on selkesäti historiatiedon valossa johtanut laajempaan yhteistyöhön kuin mainostamisen rajoittamiseen tms. verrattavaan toimintaan.

Yrityksiä kaadettiin massamuotoisesti toimialakohtaisesti konkurssiin – käytännössä se toteutettiin seuraavasti:
Kun yrityksille vyörytetyt valuuttakurssitappiot olivat nostaneet luottokannan 1,5-kertaiseksi, ryhtyivät pankit vaatimaan lisävakuuksia. Kun tästä väistämättä seurasi maksuhäiriöitä, pankit ”konvertoivat valuuttaluotot” markkinaluotoiksi markan alimmalla arvolla, ja ryhtyivät nopeassa tahdissa irtisanomaan massamuotoisesti luottoja. Konkurssin jälkeen tehtiin mittatilaustyönä erikoistilintarkastuksia, joihin tietyt tilintarkastusyhteisöt olivat erikoistuneet. Tilintarkastuksissa käytettiin yrityksen kirjanpitoa ja tunnuslukuja totuuden vastaisesti. Tilintarkastuksilla haluttiin antaa se kuva, että konkurssiin haettu yritys oli taloudellisessa katastrofissa – maksukyvytön ja ylivelkainen – ja siten konkurssi oli ”ansaittu”, perusteltu ja aiheellinen. Toiseksi haluttiin yrittäjästä luoda sellainen kuva, että hän oli tehnyt laittomia toimia velkojia pettääkseen, ja siten rikollinen.Toiseksi haluttiin yrittäjästä luoda sellainen kuva, että hän oli tehnyt laittomia toimia velkojia pettääkseen, ja siten rikollinen. Yrittäjien leimaaminen rikollisiksi kuului kaavioon, koska syyllisyys haluttiin vierittää yrityksilleen luottoja ottaneiden yrittäjien niskaan. Siten todelliset syylliset – valtiovallan ja pankkien edustajat – pääsivät kuin koira veräjästä. Salaiseksi julistettu SSP-sopimus paljastaa totuuden asioista.

Laiton toimialarationalisointi ja saattohoitajatoiminta

Toimialaratinalisointia toteutti pankkien lisäksi myös Suomen valtio. Olihan Suomen valtio yksi osapuoli salaiseksi julistettussa SSP-sopimuksessa. Tuolloin KTM:n päällikkönä toimi oululaissyntyinen Matti Wuoria ja KTM:n Oulun aluejohtajana Raimo Mäntyniemi. Kera Oy:n varatoimistusjohtajana toimi oululainen Seppo Arponen ja kehtyspäällikkönä Veikko Anttonen. Helsingin Sanomien lehtileike osoittaa kiistatta, että Kera Oy:ssä oli perustettu ns. ruumiinpesuryhmä, jonka tarkoituksena oli poistaa alalta ylikapasiteettia. Ruumiinpesuryhmä toimi varatoimitusjohtaja Seppo Arposen alaisuudessa ja sitä veti kehityspäällikkö Veikko Antonen

Aktiv-Hansa kauppa tehtiin rikosten peittelemiseksi?

Omaisuudenhoitoyhtiöt Arsenal Oyj, Arsenal-SSP Oy ja Arsenal-Silta Oy myivät 31.3.2000 allekirjoitetulla kauppakirjalla yhteensä noin 76 000 saatavaa, pääoma-arvoltaan noin 12 miljardia markkaa, 600 miljoonalla markalla Aktiv Hansa Oy:lle ja C&A Finland Oy:lle. Kysymyksessä oli siis Suomen oloissa erittäin suuri kauppa. Kaupalle antoi hyväksyntänsä omaisuudenhoitoyhtiöiden valtio-omistajan puolesta toinen valtiovarainministeri Suvi-Anne Siimes. Aiemmin hän oli ilmoittanut, että saatavia ei myydä ulkomaalaisille perintäyhtiöille. Näin lienee kuitenkin tosiasiassa tapahtunut. Arsenal-kauppojen alkuperäistä kauppahintaa on pidettävä kohtuuttoman alhaisena. Velalliset olisivat lähes poikkeuksetta olleet valmiit ostamaan itsensä vapaiksi maksamalla viisi prosenttia myydyistä veloistaan vapaaehtoisesti. Tätä tarkoittanut todellinen sovintomenettely olisi ollut myös omaisuudenhoitoyhtiöt omistavan valtion kiistaton etu. Nyt taloudelliset tappiot koituvat suomalaisten veronmaksajien maksettaviksi, kun taas voitot siirtyvät perintäyhtiöiden ulkomaalaisten omistajien hyödyksi. Kansantaloudenkin tappiot lienevät mittavat. On syytä epäillä, että Aktiv Hansa kaupalla peiteltiin Arsenalin ja pankkien rikolliset toimet.

Arsenal sai valtiontalouden tarkastusviraston raportin salaiseksi sillä perusteella, että sille voi koitua vahinkoa raportin julkistamisesta. Valtiontalouden tarkastusviraston raportin mukaan Arsenalin on syytä varautua noin 500 miljoonan markan korvauksiin 13 yksityiselle ihmiselle tai yritykselle. On todennäköistä, että raportissa oli vain jäävuoren huippu. Raportin salaamisesta vastaa ministeri, vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes. Syyllistyikö ministeri Siimes rikollisten suojeluun suostuessaan asioiden julistamiseksi salaisiksi? Aktiv Hansa Oy ja C&A Finland Oy ostivat 31.3.2000 ministeri Suvi-Anne Siimeksen allekirjoittamalla kauppakirjalla Arsenal-omaisuudenhoitoyhtiöiden saatavat. Nämä 12,2 miljardin saatavat (76 000 saatavaa) myytiin 5 %:lla todellisesta arvosta. Velallisille ei kuitenkaan annettu mahdollisuutta vapautua veloistaan tuolla 5 %:n summalla. Luottojen myymisestä ei ole virallista päätöstä.

Helsingin Sanomien 1.4.2000 julkistaman uutisen mukaan osa lainoista oli jo maksettu ja siten perintäkelvottomia. Perintäkelvottoman velan luovuttamisesta perittäväksi on säädetty rikoslain 36 luvun 1-3 §:ssä (petos). Kysymys on törkeästä petoksesta, jos asiaa tarkastellaan Suomen rikoslain pohjalta. Jo maksettujen lainojen perimisestä on raportoitu Arsenalin tarkastusvaliokunnan kertomuksessa vuonna 2000: tuhannesta tarkastetusta reklamaatiosta noin kymmenesosa todettiin aiheellisiksi; lainaa ei enää ollut olemassa. Lisäksi noihin myytyihin saataviin sisältyi valtava määrä yrittäjien velkoja, mikä merkitsee sitä, että nuo yrittäjät ovat lopun elämäänsä velkahirressä ja Suomessa on yrittäjäpula.

Kauppasopimukseen sisältyi myös klausuuli, jonka mukaan, jos kauppasummaa pienennetään Suomen valtion toimenpitein, koko kauppasumma laukeaa maksettavaksi. Sidottiinko tällä klausuulilla jo lainsäädäntövaltaakin? Ylittikö sopimus laillisuuden rajat? Miksi asiakirjat on julistettu salaisiksi vuoteen 2025 saakka? Onko kysymyksessä rikosten peittely ja rikollisten suojelu ja törkeä petos?

"Arsenalin saatavakannan myyntiä on käsitelty esityksestäni hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa kahteen kertaan syksyllä 1999 eli 29.11 1999 ja 8.12.1999. Käsittelyn pohjana oli saatavien myynnistä järjestetyn tarjouskilpailun tulokset, ja 8.12 kokouksessa valiokunta puolsi saatavakannan myyntiä Cargill Inc + Aktiv Hansalle, jonka kanssa kauppa toteutui ja kauppakirja allekirjoitettiin 31.3.2000. Saatavakannan myynti perustui jo edellisen hallituksen aikana tehtyyn päätökseen ajaa omaisuudenhoitoyhtiön toiminta alas."

Mainitun valiokunnan kokouksessa 29.11. mukana olivat Paavo Lipponen, Olli-Pekka Heinonen, Suvi-Anne Siimes ja Eva Biaudet. Kokouksessa 8.12.: Sauli Niinistö, Olli-Pekka Heinonen, Sinikka Mönkäre, Kalevi Hemilä, Suvi-Anne Siimes ja Erkki Tuomioja.

Suomi liittyi EU:hun salaten ja valehdellen

Tampereen yliopistossa 26.11.2005 tarkastettu nakkilalaissyntyisen Anne Kosken väitöskirja paljastaa, että Suomi liittyi salaten ja valehdellen EU:hun. Suomen ja EU:n maatalous- ja turvallisuuspoliittisia neuvotteluja tutkinut Koski väittää ja todistaa, että Suomi vietiin asioita salaten ja valehdellen Euroopan Unioniin.

Kosken mukaan poliittinen johto salasi asioita, esitti ristiriitaisia tulkintoja ja piti matalaa profiilia julkisuudessa todellisista EU-asioista. Suomi yritti puolustaa kansallisia etujaan käymissään maatalousneuvotteluissa. EU ylläpiti näytösten avulla mielikuvaa ripeästä etenemisestä. Samalla Suomi salasi onnistuneesti neuvottelukulissien takaiset erimielisyydet.

Kansanäänestyksen alla valehdeltiin julkisesti

Kansaäänestyksen alla valtiovalta turvautui Anne Kosken mukaan julkiseen valheeseen. Koski tuo väitöksessään esille maatalouden 141-artiklan määräaikaisuuden ja maatalousministeri Mikko Pesälän julkisen valehtelun maanviljelijöille maksettavista lisähinnoista kaksi päivää ennen 1994 ollutta EU-kansanäänestystä. Pesälä kiisti Maaseudun Tulevaisuudessa valehdelleensa. Pesälä väittää, että hän on maatalouskomissaari Steichenin ja ulkoministeri Haaviston kanssa allekirjoittanut lisähintoja koskeneen sopimuksen. Väitöstilaisuudessa ei asetettu tohtori Anne Kosken esittämiä näkökohtia virheellisiksi Mikko Pesälän valehtelusta. Pesälän tulisikin puhdistaakseen maineensa esittää julkisesti EU-komissaarin kanssa allekirjoittamansa sopimus, jota tiettävästi kukaan muu ei ole nähnyt tai josta kukaan muu ei ole ollut tietoinen.

Maanviljelijät kärsivät eniten

EU-jäsenyydestä ovat joutuneet kärsimään eniten maanviljelijät. Ennen jäsenyysratkaisua kannattajat lupasivat melkein kuunkin taivaalta. Ulkoministeriksi valittiin Heikki Haavisto erittäin nopeilla päätöksillä. Tämä oli Esko Ahon yllätysveto tilanteessa, jossa Paavo Väyrynen jätti ministerin tehtävät. Tällä tavalla saatiin EU-ratkaisun puhemieheksi maanviljelijöiden luottomies. Kuitenkin oletukset EU:n vaikutuksita Suomen viljelyyn ja maatalouteen menivät miljardikaupalla pieleen. Tuottajahintojen lasku pudotti maatalostuoa 740 miljoonaa vuonna 1996 ja 770 miljonaa markkaa vuonna 1997. Suurimpina menettäjinä oletuksiin verrattuna olivat naudanlihan, kananmunien ja lampaanlihantuottajat. Parhaiten EU-aikana pärjänneitä olivat olleet broilerin ja leipäviljan tuottajat, siis etelän maanviljelijät. Tulotuki jäi vuonna 1996 ennakoitua pienemmäksi 1,3 miljardia arkaa, koska maatalouden kansallista tukea leikattiin 750 miljoonalla markalla eli noin 12 prosentilla, valuuttakurssit muuttuivat ja peltoala sekä eläinmäärät muuttuivat. Vuonna 1997 pudotus oli yksi miljardi markkaa maataloustulossa.

Suomen tie EU:n jäseneksi

EU-neuvotteluissa mukana ollut Antti Kuosmanen kirjoitti kirjan Suomen tie EU:n jäseneksi. Kirja määrättiin tuhottavaksi. Tuhotun kirjan sivuilla 129 ja 130 on maatalousneuvotteluihin liittyvä luku otsikolla lisähinnat. Lainaus kirjasta:

Lisähinnat

Vaikein ongelma kansallisen tukipaketin hyväksymisessä tuli tukien maksamistavasta. Edellä tuli esille, että siirtymäkauden tukia arveltiin voitavan maksaa myös niin sanottuina lisähintoina. Tässä tukimuodossa tuki lisättiin tuottajan saamaan myyntihintaan, joten sen kokonaismäärä riippui tuotannon määrästä. Tällaista ei tavallisesti suvaittu, koska se antoi yllykkeen lisätä tuotantoa ja siis pahentaa ylituotantotilannetta, josta eroon pääsemiseksi CAPin mukaiset tulotuet oli otettu käyttöön. Siirtymäkaudella tilanne oli kuitenkin käsityksemme mukaan toinen, ja niin arvelivat komissionkin virkamiehet.

Kansallinen tukipaketti rakennettiin siirtymäkauden tukien osalta tälle pohjalle eikä komission virkamiesportaalla ollut asiaan huomauttamista. Myöskään komission johto ei ministeritasolla käydyissä keskusteluissa tätä tulkintaa torjunut; niinpä tulkittiin maatalouskomissaari Rene Steichenin ministeri Pesälälle kirjeitse syyskuun puolivälissä 1994 vahvistama tukipaketin pääpiirteitä koskeva myönteinen arvio siten, että siinä tulivat lisähinnat hyväksytyiksi.

Tältä pohjalta valmisteltiin tarvittavat kansalliset lakiesitykset, joissa pääasialliseksi tukimuodoiksi siirtymäkaudella todellakin valittiin lisähinnat. Maatalousministeriö antoi lokakuun alkupuolella 1994 julkisuuteen tämän aikomuksen samoin kuin muut keskeiset kansallista pakettia koskevat suunnitelmat.

Sitä suurempi oli sitten tyrmistys, kun tuli epävirallinen tieto, että komissio olisi valmis hyväksymään lisähintojen muodossa maksetun tuen vain maidolle; maidolle siksi, että sen tuotanto oli kiintiöity. Tällaisen kannan se oli tietojen mukaan ottanut Norjan suhteen ja norjalaiset olivat sen hyväksyneet. Suomelle komissio ei halunnut antaa parempaa kohtelua.

Keskusta käännytettiin Euro-uskoon

Esko Aholla ja Paavo Väyrysellä oli edessään hankala urakka: Suomen keskustan kannattajat piti käännyttää eurouskoon. ”Minä en sanoisi, että meistä tulee EY:n jäsen, mutta en myöskään sano, että meistä ei tule EY:n jäsentä, vaan se riippuu aika ratkaisevasti lähikuukausien, sanon lähimmän puolen vuoden kehityksestä”, Esko Aho pyöritteli televisiohaastattelussa 19.6.1991. Keskustan puoluetoimisto päätti järjestää laajan kenttäkierroksen, jossa sekä pää- että ulkoministeri esiintyisivät pääpuhujina. Jussi Ylilahti keksi kenttäkierroksen ja markkinoi sen Aholle.

Keskustan sisällä alkoi peli, jota maalaisliitto-keskustapuolueessa on iän kaiken harrastettu. Nimittäin ankara junttaus. Eurouskoon tultiin sinä talvena yhdessä yössä. Uutta uskoa todistettiin käännnnäisen innokkuudella. Kun kokoomuksen eurotaivas oli sininen ja tähtiä täynnä kuten EY:n lippu, keskustan eurotaivas oli koristeltu reunaehdoilla. Lopun perin koko taivaskin oli ehdollinen, mutta sinne taivaaseen vai oli pyrittävä, kun kaikki muutkin pyrkivät. Ja kun keskusta nyt ei kerta kaikkiaan voi jäädä pois hallituksesta. Silloin jokin muu hallitus pyrkii.

Ulkoministeri Väyrysestä kehittyi alkutalven viikkoina oikea europappi. Hän tuntui uskovan, että Suomen maaseudunkin ainoa pelastus oli EY:n jäsenyys. ”EY:n ulkopuolella ei ole elämää”, ulkoministeri julisti. Talven aikana Suomesta reissattiin Eurooppaan ja Suomessa kävi eurovirkamiehiä kertomassa, mitä mieltä he olivat Suomen EY:n jäsenyydestä. Heidän puheitaan siteerattiin suurella hartaudella Suomen lehdistössä. Sokerina pohjalla oli itse Saksan liittokansleri Helmut Kohl. Hän pistäytyi Pohjoismaiden neuvoston juhlaistunnossa kertomansa kannattavansa kaikkien Pohjoismaiden pikaista EY-jäsenyyttä

Lopullinen sisäinen rauha Ahon hallitukselle tuli huhtikuussa, kun Paavo Väyrynen riiteli itsensä hallituksesta ulos. Väyrynen yritti lyödä Ahon polvilleen eroamalla ulkoministerin tehtävästä, mutta toisin kävi: Aho nosti salamavedolla ulkoministeriksi Maataloustuottajien puheenjohtaja Heikki Haaviston, niin että Koivistokin tokaisi ihailevaan sävyyn: ”Katso poikaa!” Kriittisin syömähammas oli nyt hallituksessa johtamassa maataloudelle vaikeita EU-neuvotteluja.

Väyrynen on Väyrynen

Elisabeth Rehn kirjoittaa, että myöhemmin suhteeni Väyryseen ovat olleet aia erikoiset. Europarlamentissa jouduimme olemaan tekemisissä enemmänkin ja silloin sain tutustua Väyrysen kaksoisluonteen toiseenkin puoleen. Kun Väyrynen haluaa sinusta itselleen jotakin hyötyä, hän osaa olla aivan hämmästyttävän lämmin ja hurmaava. Väyrynen oli pudonnut Brysselissä kahden asunnon loukkuun. Hänellä oli kaupungin ulkopuolella kallis ja hankala asunto, josta hän halusi päästä eroon, koska oli saanut uuden, edullisemmana asunnon. Hän yritti kaupata asuntoaan kaikille kollegoilleen, myös minulle. ”Voi Elisabeth, olisi niin hauskaa, jos sinä pistäytysit katsomassa asuntoani”, Väyrynen maanitteli sokerisesti, mutta tuloksetta. Vuosien mittaan olen oppinut huomamaan, että Väyrystä kannattaa pelätä eniten juuri silloin, kun hän on kaikkein mukavimmillaan. Silloin hänellä on piru mielessä.

Miksi Keskusta petti?

Kansalaisilta kysyttiin 16.10.1994 äänestyksessä – valtioneuvoston tiedotteessa – kannattavatko he liittyistä Euroopan unioniin neuvotellun sopimuksen mukaisesti? Sittemmin ilmeni, että neuvottelutulo oli eräiltä osin keskeneräinen. Toisin sanoen, neuvottelutulosta ei ollut olemassakaan.

Ehdotus Suomen kansallisesta tukipaketista hyväksyttiin ministerivaliokunnan kokouksessa 16/94 21.10.1994, viisi päivää kansanäänestyksen jälkeen, EU:lle lähetettäväksi. Kokouksessa toimi puheenohtajana ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen ja kokoukseen osallistuivat ulkoasiainministeri Heikki Haavisto, kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäinen ja maa- ja metsätalousministeri Mikko Pesälä sekä sihteeri Veli Sundbäck. Kokouksesta olivat poissa pääministeri Esko Aho, valtionvarainministeri Iiro Viinanen ja oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki.
Ulkopuolisina ministereinä olivat mukana Ilkka Kanerva ja Sirpa Pietikäinen. Vrkamiehistä olivat paikalla Antti Satuli, Eikka Kosonen, Antti Kuosmanen, Paavo Mäkinen, Jarmo Vaittinen, Veli-Pekka Talvela, Esko Juvonen ja Kauko Holopainen. Eduskunnalla ei ollut enää tämän päätöksen jälkeen kompetenssia tehdä päätöstä kansanäänestyksen perusteella. Myöskään komission vastausta Suomen ehdotukseen ei ollut olemassakaan vielä silloin, kun eduskunta liittymisasian hyväksyi. Ulkoasiainvaliokunnan mietintö valmistui vasta 31.10.1994.

EU-ministerivaliokunna pöytäkirja 16/94 21.10.1994 osoittaa totuuden asiassa. Kokoukseen osallistuivat ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen puheenjohtajana, liikenneministeri Ole Norrback, valtionvarainministeri Iiro Viinanen, ulkoasiainministeri Heikki Haavisto, kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäinen, maa- ja metsätalousministeri Mikko Pesälä ja oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki. Sihteerinä toimi valtiosihteeri Veli Sundbäck. Valiokunta hyväksyi komissiolle esitettäväksi tarkistetun ehdotuksen maa- ja puutarhatalouden kansallisista tuista.

Lisävalaistusta asioille antavat myös entisen pääministerin Esko Ahon kirja Pääministeri sekä tohtori Ilkka Hakalehdon kirja EU-kaappaus. Voidaan perustellusti väittää, että Keskusta petti maanviljelijät. Miksi politiikka ja yhteisten asioiden hoito ei voi olla avointa ja rehellistä? Saavatko ministerit valehdella ja jos saavat niin minkä verran? Pitääkö sanonta ”Kepu pettää aina” paikkansa?

Emuun perustuslain vastaisesti

Kun eduskunta valmisteli Suomen liittymistä eduskunnan ulkoasiainvalikokunnan mietinnössä todettiin: ”Suomen mahdollisesta liittymisestä rahaliiton kolmanteen vaiheeseen päätetään aikanaan eduskunnassa hallituksen erillisen esityksen perusteella.” Perustuslakivaliokunta puolestaan totesi, että ”liittymissopimus ei vielä voi merkitä sitoutumista osallistua talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen.” Näillä perusteilla päädyttiin sille kannalle, että EMU-jsenyydestä pitää päättää eduskunnassa. Suomen ei ole pakko mennä Emuun, jos eduskunta ei sitä halua. Väittely ei vielä tähän loppunut.

Kun keskustaoppositio huomasi, ettei kansanäänestyksestä tule mitään, se ryhtyi vaatimaan Emu-päätöksen käsittelemistä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Vielä niin myöhään kuin 1991 perustuslakiin kirjattiin pykälä ”Suomen rahayksikkö on markka.” Hallituksen mielestä Emu-päätös voidaan tehdä yksinkertaisella enemmistöllä nykyisessä eduskunnassa, sillä perustuslakia ennätetään muttaa vuosien 1999-2002 siirtymäkauden aikana ennen euron käyttöönottoa.

Eduskunnassa 18.11.1994 toteutettu EU-kaappaus kytki Suomen mukaan Unionin talous- ja rahaliitton, EMU:n toiseen vaiheeseen eli keskimmäiseen vaiheeseen, jonka toteuttaminen oli Maastrichtin sopimuksen mukaisesti alkanut vuoden 1994 alussa. Unionin talous- ja rahapolitiikan määräyksiin alistuessaan Suomi menetti taloudellisen itsenäisyytensä.

EU:n jäsenenä Suomi on jo kahlehdittu Unionin yhteisen rahapolitiikan määrittelevään ja täytäntöönpanevaan keskuspankkijärjestelmään. Sen muodostavat EU:n keskuspankki ja sen epäitsenäisiksi haarakonttoreiksi muuttuneet jäsenmaiden, osavaltioiden, keskuspankit. Nämä voivat laskea liikenteeseen seteleitä vain EU:n keskuspankin myöntämän luvan nojalla. Unionin jäsenmaana Suomen on Maastrichtin sopimuksen perusteella luovutettava myös valuuttavarantonsa sen keskuspankkijärjestelmän hallussa pidettäväksi ja hoidettavaksi. EU:n keskuspankin hallintoneuvosto koostuu osavaltioiden keskuspankkien (EU:n keskuspankin haarakonttoreiden) pääjohtajista ja Unionin keskuspankin johtokunnan jäsenistä

Suomen Natura ratkaisu on direktiivien ja EY-tuomioistuimen päätösten vastainen

Naturaa voidaan perustellusti pitää Suomen suurimpana rikoksena. Valtiovalta antoi 15 prosenttia maamme pinta-alasta EU:n hallintaa laukaustakaan ampumatta. Se on enemmän kuin raskaan sodan johdosta menettämme alue Neuvostoliitolle. Suomen ympäristöhallinnossa toteutettiin suuria muutoksia vuonna 1995. Ympäristöministeriön alaisuuteen perustettiin Suomen Ympäristökeskus ja 13 alueellista ympäristökeskusta. Uudistuksien avulla pyrittiin yhteinäistämään ympäristöasioiden käsittelyä ja selkeyttämään työnjakoa. Uudistusten myötä uusiin ympäristöviranomaisiin keskitettiin huomattavasti päätösvaltaa. Nyt uudet viranomaiset suunnittelevat, konsultoivat, ohjaavat, valvovat ja käyttävät jopa tuomiovaltaa lupaviranomaisina virkatoimiaan tehostaakseen. Menettely on täysin länsimaisen oikeuskäytännön vastaista.

Naturaohjelmaan on suoraan siirretty rantojensuojeluohjelman ja muiden suojeluohjelmien kohteita, vaikka direktiivin kriteerit eivät täyty ja miten rantojen suojeluohjelmaan ylipäätään voidaan pitää valintaperusteena. Natura Suomessa on toteutettu direktiivien ja EY-tuomioistuimen päätösten vastaisesti.

Suomen Natura-ratkaisuta tehtiin 1600 valitusta Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Valittajat huomaisvat olevansa väärässä oikeuden päätöksen mukaan. Ympäristöministeriössä esittelijäneuvoksena toimi Korkeimman hallinto-oikeuden presidentin Pekka Hallbergin vaimo Taru Hallberg. Oikeuskanslerina oli Vihreiden Paavo Nikula.

Karhun sylistä Naton kainaloon

Poliittinen yhteensovittaminen Naton järjestelmiin, tavoitteisiin ja arvomaailmaan alkoi, kun Suomi meni mukaan Naton perustaman Pohjois-Atlantin kumppanuusneuvoston (NACC) työhön kesäkuussa 1992. Vaikka lopullinen horjahdus sisään NACC:n ovesta tapahtui miltei yllätyksenomaisesti, oli ratkaisua valmisteltu pienessä piirissä kaikessa hiljaisuudessa. Presidentti Martti Ahtisaaren entinen neuvonantaja, tohtori Alpo Rusi toimi tuolloin ulkoministeriössä ja kertoo kirjassaan ”Mariankadun puolelta” tavanneensa Naton apulaissihteerin Gebhard von Moltken Helsingissä yhdessä osastopäällikkö Jaakko Blomebergin kanssa kuukautta ennen Suomen NACC-avausta. ”Myös epävirallisia keskusteluja käytiin”, Rusi paljastaa. ”Isäntänä toimi Saksan suurlähetystn kakkosmies, ministerineuvos Berhard von der Planitz.”

Jo tuolloin tähdättiin paljon pitemmälle; ”Keskusteluissa tuli esille myös Suomen Nato-jäsenyys.” Lyhyen poliittisen tulivalmistelun jälkeen alkoi puolutusvoimien sotilaallinen sopeuttaminen Natoon, kun Suomi meni mukaan rauhankumppanuusohjelmaan (PfP) toukokuussa 1994. Sotilaallinen marssiura ja poliittinen etenemisreitti ovat koukkausten jälkeen viimein yhtyneet, kun Naton ja Suomen puolustusvoimia yhteensovittava PARP-prosessi (Planning and Review Process) siirtyi kolmanteen vaiheeseen vuonna 2000. Sillooin yhteensovittamiseen otettiin mukaan myös puolustusministerit. Ministeriohjeistus sisältää sotilaallisten kysymysten lisäksi myös poliittisia ja jopa taloudellisia linjauksia.

Vaikkka Suomen Nato-startin kummeina näyttivät avain alussa olleen saksalaiset, alsuta alkaen oli selvää, että suomalaiset operoivat hyvin kiinteästi sotilasliiton mahtimaan Yhdysvaltojen ja sen edustajien kanssa. ”On ollut uskomatonta seurata, miten tiiviissä yhteistyössä suomalaiset ovat sotilasasioissa amerikkalaisten kanssa”, eräs entinen ministerin poliittinen erityisavustaja kertoo. Hänen mielestään ulkoministeriön pikkuvirkamiehen Olli Mattilan saama vakoilutuomio muutaman puolijulkisen EU-muistion luovuttamisesta venäläisille on pikkujuttu sen rinnalla, mitä kaikkea suommalaiset virkamiehet ja poliitikot raportoivat amerikkalaisille

Kirjassaa Karhun naapurista Naaton kainaloon Pekka Ervasti ja Jaakko Laakso siteeraavat salaista muistiota siitä miten ”PARP-prosessiin osallistumsiella lisätään kriisinhallintakyvyn lisäksi valmiuksia sotilaallisen avun vastaanottamiseen”. Suomessa valmistellaan vieraiden joukkojen tuloa maahamme, ja sitä varten tyhjennetään tiettyjä kasarmeja ja Nato-yhteensovitetaan lentokenttiä, satamia ja rautateitä!

Nato-maiden varusmiehet ovat harjoitelleet Suomessa sotaa ja suomalaiset Nato-maissa. Suomalaiset hävittäjät ovat osallistuneet vuonna 2001 sotaharjoituksiin Nato-maissa ja Naton hävittäjät Lapin ilmatilassa. Suomalaisille lentäjille on opetettu ilmatankkausta ja vaijerilaskeutumista lentotukialusten kannelle sekä Naton taktisia merkkejä ja komentokieltä: uudessa perustuslaissammehan armeijamme komentokieli ei ole enää Suomen kieli. Satamiin ja lentokentille varastoidaan Nato-yhteensopivia polttoaineita. On laadittu lista laivoista, jotka annetaan kriisitilanteessa Naton käyttöön.

Puolustusvoimain silloisen komentajan kenraali Gustav Hägglundin arvion mukaan Suomi oli vuonna 1999 ”kaikilta olennaisilta osiltaan valmis Naton jäseneksi”. Me ”puhumme Naton kanssa samaa kieltä, kolmen vuoden kuluttua Nato-jäsenyys on ”kuin Martta-yhdistykseen menisi”. Lipponen sanoo, että olemme liittoutuneet liittyessämme EU:n jäseneksi”.

Kansalaiset eivät saa oikeutta

Ns. Koiviston konklaavin 6.5.1992 jälkeen kansalaisten usko Suomen oikeuslaitoksen toimintaan alkoi horjumaan. Koiviston konklaavisssa tasavallan presidentti ohjeisti ylempien oikeusasteiden tuomareita ja tämä ohjeistus näkyi tuomioistuinten toiminnassa. Asiasta on valmistunut useita väitöskirjoja. Tasavallan presidentillä ei ole lainmukaista oikeutta puuttua riippumattoman oikeuslaitoksen toimintaan. Vaasan hovioikeuden eläkkeelle jäänyt presidentti Erkki Rintala totesi haastattelussaan Ilkka-lehdessä 12.6.1998, että ”kuilu kansan ja oikeuslaitoksen välillä kasvaa”. Rintalan mukaan Suomi on oikeuvaltioiden takarivissä yhdessä Puolan ja Italian kanssa.

Entinen korkeimman oikeuden jäsen Jukka Kemppinen kirjoittaa kirjassaan: ”Taistelu Oikeudesta” sivulla 15: ”Korkein Oikeus on tällä hetkellä todellisessa ahdingossa ja luottamus tuomioistuimiin on rapautunut niin pahasti, että menetetyn maineen korjaamiseen voi mennä kolmekymmentä vuotta. Monet kansalaiset eivät enää käytä sanoja ”korkein oikeus” naureskelematta, ja varmaan joku oikeuneuvos on ammattia kysyttäessä häpeissään valehdellut soittavansa pianoa pronobaarissa, koska se kuulostaa kunniallisemmalta kuin jäsenyys Korkeimmassa Oikeudessa.

Kansalaisten usko oikeuslaitoksen toimintaa horjuu pahasti. Sitä osoittaa Turun Yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan tutkimus: rikos- ja prosessioikeuden sarja A n:o 25 vuodelta 1999. ”Suomalaisten luottamus tuomioistuimiin.”

Kirjassaan ”Laillista laittomuutta” pseudonyyminä kirjoittava eläkkeellä oleva lakimies Pertti Kinnunen, joka on entinen syyttäjä ja liikejuristi, toteaa sivulla 104 seuraavaa: ”Tarkastaessani eduskunnan oikeusasiamiehen virallisia työtilastoja totesin, että vuosina 1984-88 on kaikkiaan ollut ratkaistavana yhteensä 7849 kantelua ja niistä on ollut virkasyyteratkaisuja vain 5. Sivulla 108 Kinnunen toteaa, että ”Meitä aluksi hirvitti ryhtyä tutkimaan oikeuskanslerimme työtilastoja. Pelkäsimme samankaltaista lopputulosta kuin toisen laillisuusvalvojamme osalta”. Sivulla 109 jatkuu: ”Jos oletamme, että kaikki 13 ratkaisua ovat virkasyyteratkaisuja, niin saadaan johtopäätökseksi, että 13 tapauksessa 2758:sta oikeuskansleri on auttanut Suomen kansalaisia eteenpäin laillisissa oikeuksissaan. Prosentteina ilmaistuna 0,47 % on johtanut tulokseen ja 99,53 % kanteluista on mennyt roskakoriin.”

 Ekonomi Jukka Davidsson kirjoitti julkiselle vallalle 6. heinäkuuta 2001 avoimen kirjeen, jossa hän toteaa, että Suomessa on toteutettu massamuotoisesti ihmisoikeusloukkauksia julkisen vallan toimesta. Suomen pankkikriisiksi nimetyn tapahtuman syiksi on esitetty monia arvioita. Vaikuttaa siltä, että epäonnistunutta talouspolitiikkaa on selkeästi vähätelty. Vastaava viesti on tullut Suomen Akatemialta, ETLA:sta sekä muista tutkimuksista. Laman keskeisenä aiheuttajana oli siis julkisen vallan edustajat. Aiheuttamansa finanssikriisin ratkaisua julkinen valta haki sopimuksista ja liittouma- ja valtuutussuhteesta pankkien kanssa. Pohjatyön sopimukselle toteutti nk. Rohto-ryhmä. Nämä sopimukset ovat laittomia.

Perus- ja ihmisoikeusloukkauksista voidaan todeta se, että kukin yksilö on joutunut alistumaan sarjaan loukkauksia eli jokainen henkilö on omassa asiassaan kohdannut useita eri nimikkeillä kuvattuja tekoja. Näistä keskeisimpiä ovat omaisuuden suojan kumoaminen, yhdenvertaisen kohtelun ja syrjinnän kiellon kumoaminen, oikeuden työhön ja elinkeinovapauden kumoaminen, sosiaalisten oikeuksien kumoaminen, oikeusturvan loukkaukset, tehokkaitten oikeusturvakeinojen puuttuminen ja kiduttaminen ja muu julma, epäinhimillinen tai halventava kohtelu. Yksilötasolla ihmisoikeusloukkaukset koskevat, rippuen määrittelytavasta, suoraan satoja tuhansia ihmisiä ja epäsuoraan yli miljoonaa yksilöä.

Valtion kanssa tehdyn sopimuksen suojeluksessa pankit ovat voineet toimia mielensä mukaan, Lukuisat moitittavat rikolliset teot on annettu tapahtua julkisen vallan tieten.

Suomessa on toteutettu massamuotoisesti ihmisoikeusloukkauksia julkisen vallan toimesta viimeisen kahdenkymmen vuoden aikana. Nämä ihmisoikeusloukkaukset sisältävät yksilötasolla tarkasteltuna lähes poikkeuksetta perus- ja ihmisoikeukien menetyksiä.

Suomen perustuslain 1 §:n mukaan valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa.Suomen perustuslain 2 §:n mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia.Suomen perustuslain 3 §:n mukaan tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet, ylimpinä tuomioistuimina korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.Suomen perustuslain 6 §:n mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.Suomen perustuslain 7 §:n mukaan jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Ketään ei saa tuomita kuolemaan, kiduttaa eikä muutoinkaan kohdella ihmisarvoa loukkaavasti.Suomen perustuslain 15 §:n mukaan jokaisen omaisuus on turvattu.Suomen perustuslain 18 §:n mukaan jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta. Julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön.Suomen perustuslain 21 §:n mukaaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla.Suomen perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

Perusoikeuksilla tarkoitetaan perustuslaissa säädettyjä yksilölle kuuluvia oikeuksia. Niiden tulee olla yleisiä, kaikille yhdenvertaisesti kuuluvia. Perusoikeuksille on omista pysyvyys ja oikeudellinen luonne. Perusoikeudet ovat olennainen osa oikeusvaltion tunnusmerkeistä. Näihin sisältyy vaatimus kansalaisvapauksien ja oikeusturvan takaamisesta valtiosäännössä. Perusoikeudet vahvistetaan kansallisessa ja ihmisoikeudet vastaavasti kansainvälisillä sopimuksilla. Miksi Suomessa ei noudateta perustuslakia?

Suomen perustuslain 108 §:n mukaan oikeuskanslerin tehtävänä on valvoa valtioneuvoston ja tasavallan presidentin virkatointen lainmukaisuutta. Oikeuskanslerin tulee myös valvoa, että tuomioistuimet ja muut viranomaiset sekä virkamiehet, julkisyhteisön työntekijät ja muutkin julkista tehtävää hoitaessaan noudattavat lakia ja täyttävät velvollisuutensa. Tehtäväänsä hoitaessaan oikeuskansleri valvoo perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Oikeuskanslerin on pyydettäessä annettava presidentille, valtioneuvostolle ja ministeriöille tietoja ja lausuntoja oikeudellisista kysymyksistä.
Oikeuskansleri antaa joka vuodelta kertomuksen virkatoimistaan ja lain noudattamista koskevista havainnoistaan eduskunnalle ja valtioneuvostolle.Suomen perustuslain 109 §:n mukaaan oikeusasiamiehen tulee valvoa, että tuomioistuimet ja muut viranomaiset sekä virkamiehet, julkisyhteisön työntekijät ja muutkin julkista tehtävää hoitaessaan noudattavat lakia ja täyttävät velvollisuutensa. Tehtäväänsä hoitaessaan oikeusasiamies valvoo perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Oikeusasiamies antaa joka vuodelta kertomuksen toiminnastaan sekä lainkäytön tilasta ja lainsäädännössä havaitsemistaan puutteista eduskunnalle.

EU:n ihmisoikeussopimus

Suomi on hyväksynyt EU:n ihmisoikeussopimuksen. Sen 3 artiklan mukaan ketään ei saa kiduttaa, eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Ihmisoikeussopimuksen 5 artikla takaa oikeuden vapauteen ja turvallisuuteen. Ihmisoikeussopimuksen 6 artikla takaa oikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Jokaisella rikoksesta syytetyllä on seuraavat vähimmäisoikeudet:
a) oikeus saada viipymättä yksityiskohtainen tieto häneen kohdistettujen syytteiden sisällöstä ja perusteista hänen ymmärtämällään kielellä;
b) oikeus saada riittävästi aikaa ja edellytykset valmistella puolustustaan;
c) oikeus puolustautua henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä, ja jos hän ei pysty itse maksamaan saamastaan oikeusavusta, hänen on saatava se korvauksetta oikeudenmukaisuuden niin vaatiessa;
d) oikeus kuulustella tai kuulustuttaa todistajia, jotka kutsutaan todistamaan häntä vastaan, ja saada hänen puolestaan esiintyvät todistajat kutsutuiksi ja kuulustelluiksi samoissa olosuhteissa kuin häntä vastaan todistamaan kutsutut todistajat;Ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan mukaan jokaisella on oikeus tehokkaaseen oikeussuojakeinoon. Jokaisella, jonka tässä yleissopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt.Ihmisoikeussopimusken 14 artiklan mukaan syrjintä on kielletty. Tässä yleissopimuksessa tunnustetuista oikeuksista ja vapauksista nauttiminen taataan ilman minkäänlaista sukupuoleen, rotuun, ihonväriin, kieleen, uskontoon, poliittisiin tai muihin mielipiteisiin, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, kansalliseen vähemmistöön kuulumiseen, varallisuuteen, syntyperään tai muuhun asemaan perustuvaa syrjintää.

Suomi on hyväksynyt myös YK:n ihmisoikeusjulistuksen

Sen 3 artiklan mukaan kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Ihmisoikeusjulistuksen 5 artiklan mukaan ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista julmasti, epäinhimillisesti tai alentavasti.Ihmisoikeusjulistuksen 7 artiklan mukaan kaikki ovat tasavertaisia lain edessä ja oikeutetut erotuksetta yhtäläiseen lain suojaan. Kaikilla on oikeus tasavertaiseen suojaan tätä julistusta loukkaavaa syrjintää vastaan sekä kaikkea sellaiseen syrjintään tähtäävää yllytystä vastaan.Ihmisoikeusjulistuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus tehokkaaseen hyvitykseen asianomaisessa kansallisessa tuomioistuimessa häneen kohdistuneista teoista, jotka loukkaavat hänelle valtiosäännöllä tai lailla turvattuja perusoikeuksia.Ihmisoikeusjulistuksen 10 artiklan mukaan jokaisella on täysin tasa-arvoisesti oikeus siihen, että häntä oikeudenmukaisesti ja julkisesti kuullaan riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa hänen oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan määrättäessä tai häntä vastaan nostettua rikossyytettä selvitettäessä.Ihmisoikeusjulistuksen 12 artikla mukaan älköön mielivaltaisesti puututtako kenenkään yksityiselämään, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon älköönkä loukattako kenenkään kunniaa ja mainetta. Jokaisella on oikeus lain suojaan sellaista puuttumista tai loukkausta vastaan.Ihmisoikeusjulistuksen 17 artiklan mukaan jokaisella on oikeus omistaa omaisuutta yksin tai yhdessä toisten kanssa. Keltään älköön mielivaltaisesti riistettäkö hänen omaisuuttaan.Ihmisoikeusjulistuksen 22 artiklan mukaan jokaisella on yhteiskunnan jäsenenä oikeus sosiaaliturvaan

sekä oikeus kansallisten toimenpiteiden ja kansainvälisen yhteistyön kautta kunkin maan järjestelmä ja voimavarat huomioon ottaen, nauttia hänen ihmisarvolleen ja hänen yksilöllisen olemuksensa vapaalle kehittymiselle välttämättömiä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia.Ihmisoikeusjulistuksen 23 artiklan mukaan jokaisella on oikeus työhön, työpaikan vapaaseen valintaan, oikeudenmukaisiin ja tyydyttäviin työehtoihin sekä suojaan työttömyyttä vastaan. Jokaisella on oikeus ilman minkäänlaista syrjintää samaan palkkaan samasta työstä. Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon ja jota tarpeen vaatiessa täydentävät muut sosiaalisen suojelun keinot.Ihmisoikeusjulistuksen 25 artiklan mukaan jokaisella on oikeus elintasoon, joka on riittävä turvaamaan hänen ja hänen perheensä terveyden ja hyvinvoinnin ravinnon, vaatetuksen, asunnon, lääkintähuollon ja välttämättömän yhteiskunnallisen huollon osalta. Jokaisella on myös oikeus turvaan työttömyyden, sairauden, tapaturman, leskeyden tai vanhuuden sekä muun hänen tahdostaan riippumatta tapahtuneen toimeentulon menetyksen varalta.

Miksi Suomessa ei noudateta YK:n Ihmisoikeusjulistusta?

Transparency Internationalin selvityksen mukaan Suomen oikeuslaitos on maailman neljänneksi epäluotettavin. Se kuuluu samaan viiteryhmään Perun, Kamerunin ja Indonesian kanssa.

Koiviston konklaaviin osallistunut entinen Vaasan Hovioikeuden presidentti Erkki Rintala arvosteli kovin sanoin oikeuslaitosta Ilkka-lehden haastattelussa kesäkuussa 1998. Hänen mukaansa Suomi seisoo oikeusvaltion takarivissä yhdessä Italian ja Puolan kanssa. Rintalan mukaan Suomi kuuluu oikeudenkäytössä huonoon seuraan.

Hän viittaa myös skotlantilais-amerikkalaiseen tutkimukseen, joka on laajasti levinnyt maailman lakimiehille ja antaa vähemmän mairittelevan kuvan Suomen oikeuslaitoksesta. Valitettavasti Suomessa tämä Summers & Mc Cormickin tutkimus on vaiettu kuoliaaksi. Sitä ei löydy enää edes eduskunnan kirjastosta.

Kenen puolella oikeuslaitos on, rikollisten vai uhrien?

Valittujen Palojen julkistama tutkimus toukokuun numerossa vuonna 1996 osoittaa, että kansalaisten usko oikeusjärjestelmään on romahtanut. Vain 26 prosenttia kyselyyn vastanneista antaa tuomiolaitoksen toiminnalle hyvän arvosanan. Kansalaiset ihmettelevät kuinka välinpitämättömästi maamme oikeuslaitos toimii. Kenen puolella oikeuslaitos on, rikollisten vai uhrien, kysyvät kansalaiset. Valtaosa suomalaisista katsoo, että tuomioistuimet ja vankilalaitos ovat epäonnistuneet tehtävässään. Samalla kansalaiset antavat selkeän tuomion nykyiselle oikeuskäytännölle.

Lakimiesuutiset lehdessä 2/2002 käräjätuomari Jussi Nilsson kirjoittaa, että tuomioistuimet on alistettu poliittisen valtaeliitin johdon ja valvonnan alaisuuteen. Suomessa ei ole enää riippumaton tuomioistuinlaitos, vaikka perustuslain 3 § sitä edellyttää. Kokemani perusteella voin sanoa, että Suomessa on oikeutta niin vähän, että sitä ei riitä kaikille.

Laillisuusvalvonnan tila ja kansanedustajat

Oikeuskanslerinviraston vuotta 2001 koskevassa kertomuksessa todettiin, että oikeuskanslerinvirasto otti vastaan 1291 kantelua, joista 789 otettiin tutkittavaksi eli noin 40 % jätettiin käsittelemättä. Eniten kanteluita kohdistui tuomioistuimiin, poliiseihin ja sosiaaliviranomaisiin. Suomessa laillisuusvalvojille tehdyistä kanteluista vain kuusi promillea aiheuttaa huomautuksen vastaisen varalle. Laillisuusvalvojien toimintaa Suomessa valvoo perustuslakivaliokunta ja eduskunta. Helsingin kihlakunnansyyttäjä Harri Ilander sanoi minulle, ettei hän voi puuttua sellaisiin rikoksiin, joissa laillisuusvalvojat ovat jo tehneet ratkaisunsa. On syytä epäillä kiistattomien näyttöjen perusteella, että laillisuusvalvojat syyllistyvät vuosittain jopa satoihin tietoisiin vääriin päätöksiin. Tietoinen virkarikosten salailu hoidetaan siten, ettei perustuslakivaliokunta ota yksittäisten kansalaisten kirjelmiä käsiteltäväkseen, se tutkii asian vain laillisuusvalvojien kertomusten perusteella. Nykyinen perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja on Kimmo Sasi. Viimeinen ei kokoomuslainen perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja on ollut kansanedustaja Urho Kekkonen 1950-luvulla.Laillisuusvalvontaan käytetään vuodessa lähes 10 miljoonaa euroa, eivätkä kansalaiset saa tyydyttävää vastinetta rahoilleen. Laillisuusvalvontaan tulisikin järjestää tyytyväisyystutkimus ja ryhtyä asian vaatimiin toimenpiteisiin tutkimustulosten perusteella.

Nykyiset kansanedustajat suojelevat rikolliseksi epäiltävää laillisuusvalvontaa, vaikka perustuslain 29 §:n mukaan kansanedustajan pitää toimessaan noudattaa oikeutta ja totuutta. Mielestäni Suomi tarvitsee perustuslakituomioistuimen.

Korkein oikeus myrskyn silmässä

Entinen Korkeimman oikeuden jäsen Jukka Kemppinen kirjoittaa kirjassaan "Taistelu oikeudesta" sivulla 15 näin:

"Korkein Oikeus on tällä hetkellä todellisessa ahdingossa ja luottamus tuomioistuimiin on rapautunut niin pahasti, että menetetyn maineen korjaamiseen voi mennä kolmekymmentä vuotta. Monet kansalaiset eivät enää käytä sanoja "korkein oikeus" naureskelematta, ja varmasti joku oikeusneuvos on ammattia kysyttäessä häpeissään valehdellut soittavansa pianoa pornobaarissa, koska se kuulostaa kunniallisemmalta kuin jäsenyys Korkeimmassa Oikeudessa".

Kirjassaan Oikeus voittaa entinen oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki käy terrierimäisesti KO:n ukkoseuran kimppuun. Hän arvostelee Korkeimman Oikeuden viime vuosien toimintaa. Jäätteenmäen mielestä Eeva Vuoren tapaus todistaa, että KO ei elä nykyajassa ja arkipäivässä. Korkeimman Oikeuden jäsenen Eeva Vuoren miehen kerrottiin saaneen entiseltä Turun kaupungin johtajalta, Juhani Lepältä 200 000 markkaa "pimeää rahaa" kauppasumman osana huvilakaupassa. Lehtitietojen mukaan samassa pöydässä istunut Eeva Vuori ilmeisesti näki tuon rahasumman, mutta hänelle saattoi käydä kuin vitsin mustalaispojalle: hai, kyllä näki, mutta ei huomannut. Syyttäjä jättikin syyttämättä, koska syyttäjän mukaan 200 000 markkaa on niin pieni raha Vuorien muuhun omaisuuteen nähden.

KO:n remontti tulisi Jäätteenmäen mielestä aloittaa jäsenten nimitystavasta, mikä nyt ruokkii salamyhkäisyyttä. Korkein Oikeus päättää itse ehdokkaistaan ja Tasavallan Presidentti nimittää. Viran täyttömenettely on tehtävä avoimemmaksi. Virkaesitys ja esillepano tulisi myös perustella. Varatuomari Jäätteenmäki pitää ongelmana myös sitä, ettei Korkein Oikeus perustele kielteisiä ratkaisujaan vaikka Suomen perustuslain 21 §:n mukaan ja Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen päätösten mukaan jokaisella on oikeus saada perusteltu päätös asioissa.

Järjestelmällisiä ihmisoikeusloukkauksia

Ekonomi Jukka Davidsson väittää kantelussaan eduskunnan oikeusasiamiehelle, että Suomessa on tehty massamuotoisesti ihmisoikeusloukkauksia julkisen vallan toimesta. Nämä ihmisoikeusloukkaukset sisältävät yksilötasolla tarkasteltuna lähes poikkeuksetta sarjan erilaisia perus- ja ihmisoikeuksien menetyksiä.
Tarkempaa tietoa asioista saat googlesta hakusanalla Political Risk in Finland.

HÄTÄHUUTO SUOMESTA

Päivi Hirvelän valinta 27.06.2006 Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomariksi.
Päivi Hirvelän valinta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomariksi tulee peruuttaa ja rikoksiin syyllistyneet saattaa oikeuteen ja rangaista seuraavin perustein
* Päivi Hirvelä on antanut vääristeltyä tietoa CV:ssään, joka voidaan katsoa rikokseksi Suomessa ja Strasbourgissa
* Valintapaneelin jäsenten on täytynyt tietää virheistä ja heidän on täytynyt toimia yhdessä osallistuen rikokseen.
* Useimmat valintapaneelin jäsenistä ovat olleet esteellisiä ja heillä ei ole ollut oikeutta valita ja ehdottaa ehdokkaita
* Valintapaneelilla ei ole ollut oikeudellista asemaa valita ja ehdottaa ehdokkaita
* Voidaan myös perustellusti väittää, että ulkoasiainministeriöllä ei ole ollut oikeutta ehdottaa kolmea ehdokasta tuomioistuimeen.
* Euroopan ihmisoikeustuomioistuin peittää 46 maata ja 800 miljoonaa ihmistä ja on siten kolmanneksi suurin oikeudellinen yhteisö maailmassa Kiinan ja Intian jälkeen. Ei siis ole mikään vähäpätöinen asia, ketkä ovat tuomareina EIT:ssä, mikä on heidän moraalinsa, tietonsa ja kokemuksensa laista ja erityisesti ihmisoikeuksista

Päivi Hirvelä on kirjoittanut CV:ssään olleensa tuomarina 9 vuotta ja syyttäjänä 16 vuotta eli yhteensä 25 vuotta. Hirvelä kertoo olleensa apulaistuomarina ensimmäistä kertaa 1 elokuuta 1982 alkaen. 1982 plus 25 vuotta ja päädymme vuoteen 2007. Hakemus on tehty 21.2.2006 ja elämme edelleen vuotta 2006, eli jokin on pielessä

Hirvelä väittää siis olleensa tuomarina 9 vuotta. Tämä ei ole totta. Hän ollut asiakirjojen mukaan ylimääräisenä, tai määräaikaisena tuomarina vain 26 kuukautta ja 29 päivää.

Hirvelä kertoo olleensa “assistant Judge” Kouvolan hovioikeudessa. 1.elok.1982- 31 elok 1990. Mitään apulaistuomarin virkaa ei Suomessa ole edes olemassa vaan Hirvelä on ollut vain viskaali eli esittelijä, jonka oikea käännös olisi “Rapporteur, “ Referendary”, “Senior secretary of the court of appeal”, reporting clerk” tai “judicial secretary of a court of appeal”.

Hirvelä kertoo hakemuksessaan olleensa 16 vuotta syyttäjänä. Myöskään tämä ei pidä paikkaansa.
Kun kaikki lomat, virkavapaudet jne vähennetään, niin voidaan todeta, että Hirvelä on ollut syyttäjänä 11 vuotta ja 10 kuukautta tai 12 vuotta ja yksi kuukausi laskentatavasta riippuen jättäessään hakemuksensa helmikuussa 2006.

Epäilemättä Hirvelä on antanut virheellistä tietoa hakemuksessaan yhteen Euroopan korkeimpaan tuomarin virkaan. Valintapaneelin jäsenten olisi pitänyt hylätä Hirvelän hakemus heti, elleivät he ole osana rikollista suunnitelmaa, sillä se ovat kaikki juristeja, ja he ovat tienneet, ettei Hirvelä ole ollut koskaan vakituisena tuomarina eikä Suomessa edes ole “Assistant Judge “ tai ”apulaistuomarin” virkaa.
Minulle on edelleen epäselvää se, miten valintapaneeli on asetettu, koska en ole saanut pyytämääni selvitystä ulkoasiainministeriöltä. Valtioneuvoston ohjesäännön 6§” määrittelee sen, kuinka ko toimikunta, valintapaneeli olisi pitänyt asettaa. Näyttää siltä, että näin ei ole menetelty.

Valintapaneelin jäsenillä:
* oikeuskansleri Paavo Nikulalla
* KKO:n presidentti Pauliine Koskelolla
* KHO:n presidentti President Pekka Hallbergilla
* oikeusministeriön kansliapäällikkö Kirsti Rissasella
* UM:n oikeudellisen osaston päälliköllä Irma Ertmanilla ja
sihteeri Camilla Busck-Nielsenilla ..
.. olisi pitänyt olla sivutoimilupa, jota heillä ei ole ollut. Laki on erittäin tiukka tässä erityisesti tuomareille Koskelo ja Hallberg. Sivutoimilupaa he eivät olisi mahdollisesti saaneet, koska he olivat asiassa esteellisiä.
Valintapaneelin jäsenet tulevat julkiselta sektorilta, jossa kaikki ihmisoikeusloukkaukset tehdään. Tämä on sietämätöntä.

Erittäin sietämätöntä on korkeimpien oikeuksien presidenttien Koskelon ja Hallbergin sekä kansleri Nikulan osallisuus. Nämä sekä Nikulan apulainen Jonkka että eduskunnan oikeusasiamies Paunio ja tämän apulaiset ovat suurimmat ihmisoikeusloukkaajat Suomessa. Käytännössä kaikki oikeusjutut päätyvät Suomessa korkeimpiin oikeuksiin. Nikulalla on suurin oikeudellinen valta Suomessa, sillä hän kontrolloi hallituksen ja presidentinkin toimia sekä tuomioistuimia ja koko virkakoneistoa. Sama koskee hieman pienemmässä määrin Pauniota. Jos Nikula ja Paunio sekä virastonsa toimisivat oikein ja tehokkaasti, Suomesta ei tarvitsisi lähettää yhtään valitusta EIT:hen.
Valintapaneelin jäsenet ovat tienneet, että EIT:ssä on naiskiintiö ja vajetta naistuomareista. Jos kolmen kandidaatin joukossa on yksi nainen, jonka suositukset on leivottu hyviksi, niin hän tulee valituksi.
Hakijoina oli kaksi muut naista: dosentti, OTT Laura Ervo ja professori, OTT Johanna Niemi-Kiesiläinen. Molemmilla oli parempi pätevyys ja tiedot sekä kokemus erityisesti ihmisoikeuksissa vieraissa kielissäkin kuin Hirvelällä.

Hirvelän kokemus erityisesti ihmisoikeuksien alalla on lähes nolla verrattuna kahteen muuhun naishakijaan. Paras hakija tällä suhteessa on professori, OTT Martin Scheinin.

Ei voi välttyä ajatukselta, että
* oikeuskansleri Paavo Nikulalla
* KKO:n presidentti Pauliine Koskelolla
* KHO:n presidentti President Pekka Hallbergilla
on ollut tarkoitus saada “oma nainen” EIT:hen, ja he ovat siinä onnistuneet, lobbaamaan tukea virheellisille päätöksilleen ja ihmisoikeusrikkomuksilleen.

Pääministeri Vanhanen tietää, että valintamenettelyt kansainvälisiin tuomarintehtäviin ovat remplaÇant, ja hän asettikin 12.08.2005 työryhmän selvittämään tilannetta ja tekemään ehdotukset lain muutoksiksi. Puheenjohtajaksi tuli kansleri Nikula. Nikula ei olisi saanut osallistua tähän työhön, sillä hänelle kuuluu koko virkakoneiston valvonta ja myös tämä työryhmä. Eli Nikula valvoo omia tekemisiään ja jälleen on harkitusti loukattu vallan kolmijakoa kohtaan.

Työryhmän raportin olisi pitänyt tulla valmiiksi 30.4.2006. Työryhmä sai jatkoaikaa ja sopivasti ehti “vanhan systeemin “ aikana valita ehdokkaat EIT:hen. Raportti on nyt painatuksessa.
Hirvelän nimikirjanotteesta selviää muitakin virallisen laillisuusvalvonnan mädännäisyyksiä.
Hirvelä on ollut erilaisissa kilpailevissa tehtävissä hallinnossa.
Hän on ollut viskaalina hovioikeudessa ollessaan saman oikeuspiirin alioikeudessa määräaikaisena tuomarina

Hän on ollut julkisena oikeusavustajana ollessaan samalla määräaikaisena tuomarina alioikeudessa.
* Hän on ollut julkisena oikeusavustajana ollessaan samalla viskaalina hovioikeudessa..
* Hän on ollut syyttäjänä ollessaan myös määräaikaisena tuomarina alioikeudessa.
* Hän on ollut valtionsyyttäjänä ollessaan esittelijänä eduskunnan oikeusasiamiehen toimistossa
Lain mukaan määräaikaisen tuomarin virka tulee julistaa hakuun, jos määräaikaisuus on pidempi kun yksi vuosi. Tätä kierretään sillä että määräaikaisuudet ovat lyhyempiä vaikka yhteensä kestävätkin yli vuoden. “Sopiva” tuomari saadaan tekemään “likainen” tuomio “laillisesti”. Hirvelän lyhin määräaikaisuus on ollut yksi päivä.

Hirvelällä on ollut ainakin 9 sivutointa, joihin hänellä ei ole ollut lupaa, “kuutamourakointia” siis, Euroopan ihmisoikeussopimuksen Protokolla No. 11 Artikla 21 edellyttää mm, että EIT :n tuomarilla on korkea moraali, jota Hirvelällä tuskin on. Koska käsillä oleva juttuun ovat sotkeutuneet Suomen korkeimmat laillisuusviranomaiset, juttu voidaan tutkia vain ulkomailla. Myös ministeri Tuomiojan osuus tulee selvittää, sillä hän on kolmen ehdokkaan listan toimittanut.

Suomi on paljon korruptoituneempi yhteiskunta kuin yleisesti tiedetään.
Ihmisoikeusliiton hallituksessa istuu mm Pentti Arajärvi Tarja Halosen aviopuoliso. Tuskinpa Arajärvi etsii törkeitä ihmisoikeusloukkauksia Tarja Halosen maasta? Tranparency Internationalin Suomen toimipisteen johtokunnan puheenjohtajana on Turun kihlakunnan johtava syyttäjä Antti Pihlajamäki, jonka jo viran puolesta tulisi paljastaa yhteiskunnallinen korruptio.

Hirvelän kokemus on virallisen laillisuusvalvonnan piiristä, jossa hän on tehnyt sekalaisia töitä. Nyt hän on vuodesta 1999 alkaen valtionsyyttäjänä. Vuoden 2005 hän oli kokonaan virkavapaalla ja kuluvan vuoden myös lähes kokonaan. Julkisuudessa ei ole näkynyt mitään syyttämistehtävää, jossa hän olisi loistanut. Hirvelä ei ole Suomen “carladelponte”.

Hirvelä asuu Lahdessa, josta työmatka virkapaikalle Albertinkadulle Helsinkiin vie parisen tuntia, poikkeuksellista Suomessa ja fyysisesti rasittavaa, jos joutuu tämän joka arkipäivä tekemään.
EIT:n tuomareita valittaessa valintaa ei tulisi kohdistaa virallisen laillisuusvalvonnan piiiristä tuleviin, jossa ihmisoikeusloukkaukset tehdään, ja henkilöt ovat jo valmiiksi ryvettyneitä. Kahdeksan hakijan joukossa kaksi tuli virallisen laillisuusvalvon piiristä. Muut kuusi eivät olleet niin ryvettyneitä. Puhtaina voisi pitää niitä, jotka tulevat yliopistomaailmasta kuten Ervo, Niemi-Kiesiläinen ja Scheinin.

Erkki Aho
Perussuomalaisten Kalajoen osaston puheenjohtaja

Kalajoen perussuomalaisten kunnallisvaaliohjelma

Kalajoki tarjoaa viihtyisän asuinympäristön, mahdollisuudet yrittämiseen, työhön ja hyvään elämään sekä monipuoliset palvelut kestävän kehityksen periaatteita noudattaen. Kalajoki haluaa toimia isäntäkuntana naapurikunnille ja Kalajoki on tarvittaessa valmis myös kuntaliitosneuvotteluihin Alavieskan, Merijärven, Pyhäjoen ja Kannuksen kanssa. Perusturvapalveluiden osalta yhteistyötä on kehitettävä Raahen ja Kokkolan kanssa.

Elinkeinojen edistäminen on kaupungin keskeinen keino kasvattaa verotulojaan, hoitaa työllisyyttään, parantamaan tunnettavuuttaan, lisätä väestönkasvuaan ja mahdollistaa kunnallisten palvelujen tuottaminen. Kunnallisten yhtiöiden rooli ja toiminta on tarkasteltava uudelleen. Erityisesti kunnallisten matkailualan yritysten toiminta on saatettava uudelle pohjalle. Sataman yhtiöittämiseen on varauduttava huolella ja on turvata sataman toiminta jatkossakin.

Tavoitteena on työikäisen väestön kasvu ja edistettävä osaavan työvoiman saatavuutta. Panostetaan kaupungin vetovoimaisuuteen ja elinkeinojen kehittämiseen. Pyritään säilyttämään monipuolinen elinkeinorakenne.

Kalajoen kaupungin talous on selkänoja kaikelle toiminnalle. Talous pidetään tasapainossa, mikä mahdollistaa riittävät resurssit myös pitkällä aikavälillä. Tavoitteena on, että vuosikate on yli suunnitelmapoistojen. Nettovelkaa on keskimäärin viiden vuoden ajanjaksolla enintään 1200 euroa asukasta kohti. Verotus ja maksut ovat korkeintaan alueen keskiarvossa. Kalajoen kaupunki on sijoittanut ns. Repo-rahat, joita on n. 12,2 miljoonaa euroa. Perussuomalaisten mielestäni näitä rahoja voidaan käyttää elinkeinopoliittisiin ja tarvittaessa myös muihin kaupunkilaisten kannalta tärkeisiin investointeihin.

Perusturvapalvelut tukevat asukkaiden terveyttä, hyvinvointia ja toimintakykyä koko elämänkaaren ajan. Asiakaslähtöiset, oikea-aikaiset ja tasapuoliset perusturvapalvelut järjestetään laadukkaasti ja taloudellisesti. Lääkäritilanne laitetaan vaalikauden aikana kuntoon. Vanhusten huoltoon varaudutaan ennakolta riittävän ajoissa ja lasten päivähoitoasiat saatetaan tarvetta vastaavalle tasolle.

Ennaltaehkäisevällä, kuntotuttavalla ja terveyttä edistävällä toimintatavalla vahvistetaan väestön terveyttä ja hyvinvointia. Aktivoidaan väestön vastuunottoa omasta ja läheistensä hyvinvoinnista tukemalla ihmisten omia voimavaroja sekä luonnollisia verkostaja. Yksilöllisten palveluiden avulla tuetaan ihmisiä selviytymään mahdollisimman pitkään kotona. Kaupunki järjestää perusturvan lähipalvelut, jotka tuotetaan omana toimintana, yhteistoimintana ja ostopalveluina.

Sivistyspalvelut tarjoavat koulutusta sekä kulttuuri-, harrastus- ja liikuntamahdollisuuksia. Kulttuuri- ja vapaa-aikapalvelut tukevat sosiaalista, fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia ja ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa. Hyvin järjestetyt sivistyspalvelut lisäävät kaupungin vetovoimaa. Kalajoki on laajasti tunnettu, merkittävä ja houkutteleva opetus-, kulttuuri- ja liikuntapalveluiden tarjoaja. Lapsille järjestetään korkeatasoinen esi- ja perusopetus. Raution ja Vuorenkallion koulujen osalta laaditaan uudet suunnitelmat. Kouluverkkotyöryhmän toiminta käynnistetään uusin voimin ja kaupunkilaisia kuunnellen. Lukion toiminta turvataan myös tilojen puolesta. Kirjasto- ja kulttuuritalolle ryhdytään laatimaan suunnitelmaa. Vahvistetaan kaupungissa toimivien oppilaitosten yhteistyötä ja vetovoimaa.

Kaavoituksella tuetaan kaupungin kehitystä siten, että koko kaupungin vetovoimaiset alueet kylineen tulevat hyödynnettyä. Meri, joet, rakennusperinne sekä luontoarvot sovitetaan yhteen maankäyttösuunnittelussa. Kalajoen kaupunkikeskus kehittyy viihtyisäksi kaupan- ja palveluiden keskukseksi, jossa rakennuskanta tiivistyy, ja kaupunki antaa vetovoimaisen ilmeen myös pääväylien suuntaan. Kalajoen kauppakeskusasiaa ryhdytään suunnittelemaan realistiselta pohjalta niin, että ns. Merta-marketin alue pystytään hyödyntämään tehokkaasti ja sen seurauksena saadaan riittävästi edullisia toimitiloja.

Vastuullisella päätöksenteolla ja avoimella vuorovaikutuksella turvataan tehokas päätöksenteko ja monipuoliset palvelut sekä viihtyisä ja vetovoimainen asuinympäristö. Luottamushenkilöt toimivat avoimessa ja rehellisessä yhteistyössä virkamiesten kanssa. Pidetään huoli siitä, että kaupungilla on motivoitunut henkilöstö, joka vastuuntuntoisesti tuottaa taloudellisia ja laadukkaita palveluita.

Asukkaiden, luottamushenkilöiden ja henkilöstön vuorovaikutuksella ja aktiivisella yhteistoiminnalla saadaan lisää voimavaroja Kalajoen kehittämiseen ja tuetaan kaupunkilaisten toimintaa ja hyvinvointia. Kalajoki ja kalajokiset ovat toivottuja menestyviä yhteistyökumppaneita alueellisessa ja kansainvälisessä toimintaympäristössä.